perjantai 30. marraskuuta 2018

Pyjamapäivä

Blogiani seuranneet varmaan jo miettivät, että eikö tuo Muija muuta tee kuin rämpii risukoissa & pyllistelee pusikoissa kuvaamassa tyhjää ilmaa ;) Vaan onpa Muijalla joskus myös pyjamapäivä; jos ei ihan iltaan asti tohdi pyjamassa pöksehtiä, niin pitkälle päivänvaloon kuitenkin.

Ja koska sitä päivänvaloa ei ihan hirveästi ole, kohtuullista ja oikeata on sytytellä eläviä tulia kaikkiin kirpparilta hamstrattuihin kynttilätelineisiin, mitä olen vuosien varrella tullut heräteostaneeksi, "kun kerran niin halvalla sai" :D

Tunnelmavalaistus

Kuusi kynttilää

Kolopesijät
Jouluomena
Tulppaanit ja Valosydän
Äijän omatekemä kynttilänpidike 💖


Lumilyhty
- Se on laulu minusta itsestäni, kuului kuopasta. - Laulu Tuu-tikista, joka on rakentanut lumilyhdyn.
Mutta kertosäe käsittelee aivan muita asioita.
~Tove Jansson: Taikatalvi~

Varsinaista joulua en ole vielä äitynyt laittamaan, mitä nyt esikoisen huoneeseen on ilmestynyt muutamat kauniit kaamosvalot. Mutta koska sinne ei ole äitimuorilla voimassaolevaa kuvauslupaa, saatte mielikuvitella viimemainitun ihan itte. 

(Tämä taitaa nyt riisua pyjaman ja lähteä maamme toiseksi pohjoisimpaan Isojoen KoneHallin etäpesäkkeeseen jarrunestettä ostamaan... ja oliskohan siellä sitä lasinpesunestettä, mikä kestää 40 astetta pakkasta?)

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

On ilmoja pidellyt (ja kiirettä pitänyt!)

Tänään minulla oli pitkästä aikaa Kiire. Poljin kuin pöljä, enkä välittänyt keuhkoissa kipristelevästä pakkasilmasta. En vilkuillut kelloa, vaan taivasta: tahdoin ehtiä Neitojärven rantaan, ennen kuin taivaanrannassa leiskuava aamurusko hiipuu!

Uskollinen menopelini uhmasi lumista metsäautotietä ja kiidätti minut kuin prinsessan ajoissa prinssin juhliin...

Aamun valoa
Ihana aamurusko

Neitojärvi on yksi lempipaikoistamme täällä. Pienen kauniin järven kaakkoiskärjessä on uimapaikkamme ja pohjoispuolen kalliolla paistamme makkaraa & rakennamme risumajoja. Syksyisin poimimme sen rantametsistä mustikkaa ja puolukkaa - ja talvisin se on paikkaseudun parhaimpia paikkoja kuvata aamu-ja iltaruskoja! (Näin sydäntalvella molemmat voi ikuistaa samoilta jalansijoilta, kun vain vaihtaa kuvakulmaa valotulituksen lipuessa naapurivaaran ylle.) 

Tällä kertaa en kuitenkaan tarjennut jäädä odottamaan iltaruskoa, vaan poljin hyppyset kohmeessa kotiin. Vaan vähänpä aavistin, että iltaruskokin minulle tarjoiltaisiin vieläpä samana päivänä! Iltapäivällä, kun veivasin kaupasta kotiin, huomasin nimittäin puiden takana semmoisen loimotuksen, että taas tuli Muijalle kiire: kipitin kiireen vilkkaa metsikön halki kotijoen rantaan, ja ehdin jälleen parahiksi paikalle.


Aivan ihana iltarusko

Eikä siinäkään vielä kaikki: olin jo miltei kotinurkilla, kun naapurin pellon yllä roihusi niiin komea rusotus, etten malttanut olla pysähtymättä vielä kerran.
Talvi-illan ihanuutta

Aurinko laskee vaarojen taa


Tämmöisiä kiireitä täällä tänään. Ja talvi on vasta alussa... ;)


sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Ja valkeus tuli

Nyt se talvi sitten tulla jollotti näille raukoille rajoille! Ja komiasti tulikin: lunta tuprutti taivaan täydeltä, ja uudestisyntynyt maisema on kaunis kuin morsian.
Kotijoen talvivaatteet.



Kauppareissulla monta kertaa piti pysähtyä ottamaan kuvia...



Uskollinen menopeli odottaa, kun emäntä rämpii umpihangessa.



Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa.



Näin paljon sitä tuli!



Hankipatto


Olen iloinen, että Valkeus päätti tulla juuri nyt, kun on muutenkin aihetta juhlaan: Maailman Ihanin Äijä täytti vuosia. Sen kunniaksi otimme pakkasesta pari riekkoa, jotka aikaisemmin tänä syksynä saimme. (Tai no, Äijä sai, minä vain lintukoirana vierellä kipitin.) Riekkopaistin rinnalla nautimme kermakastiketta, maalaisperunoita ja luomuviiniä. Sanonpa vain, että herkkua tuli! (Resepti, jonka pohjalta improvisoimme, löytyy Aitoa Arkiruokaa-blogista.)


Romanttinen ruoka rakastavaisille: riekkoa kermakastikkeessa.
Riekot ruskistuvat sipulipedillä. (Kuopus kylläkin luuli ravuiksi.)



Jälkiruoaksi tytär leipoi Daim-muffineja.


Illan kruunasi elokuvaelämys. "Oma maa" pyöri paikkakunnan ainokaisessa kinossa vielä kerran, ja sehän sopi meille paremmin kuin hyvin. Olipa siis sangen onnistunut juhlapyhä meillä!


perjantai 23. marraskuuta 2018

Hämärän värit

Yksi tämän vuodenajan valloittavimmista puolista on se, että aamu-ja iltaruskot sijoittuvat parhaaseen katseluaikaan, eli keskipäivän molemmin puolin. Muistan, kuinka kerran nuorna ja sirkiänä istuin joulukuussa keittiön pöydän ääressä ja piirsin ikkunasta aukeavaa taivaallista näytelmää. Neljä tuntia ja paljon värikyniä siinä kului, enkä edes huomannut, milloin auringonnousu vaihettui auringonlaskuksi, kun en tullut vilkaisseeksi kelloa.  Nyt sen sentään vielä huomaa, kun virallisen kaamoksen alkuun on vielä viikko, mutta vaikka kuinka aamuntorkku olisi, niin varmasti ehtii talvitaivaan valotulitukseen mukaan. Silloin ajattelen: kuinka kaunista on!


Porvarillisen hämärän nimi tulee siitä, että porvarit ja käsityöläiset näkivät vielä työskennellä ulkona.
Porvarillinen hämärä hiipuu hiljalleen Merenkulkijain hämäräksi Avvil-joen yllä. 

Näkymä olohuoneen ikkunasta pari tuntia puolenpäivän jälkeen.



Aamuni alkavat tätä nykyä mukavan verkkaisesti. Laitan kaikessa rauhassa aamupalaa, suunnittelen päivän töitä ja askareita, ja ryystän liian monta kupillista kahvia. 

Ennen wanhaan olin intohimoinen lukija (pidinpä jopa kirjablogia), mutta viime vuosina lukuharrastus on surukseni jäänyt "kiireellisempien" toimitusten varjoon. Nyt lupasin itselleni käyttää hyväkseni tämän hämärän runsauden, ja lukea joka kuukausi ainakin yhden kirjan.Tässä esimakua omasta hyllystä -kauan sitten kirpparilta hamstrattuja, lukematta jääneitä aarteita. (Kätkäläinen tosin on kirjastoautosta, kun itsehillintä petti, vaikka omiakin kirjoja on lukematta enemmän kuin myöntää tohtii.)  Turisen sitten täälläkin lukemistani kirjoista, sitä mukaa kuin kynnelle kykenen.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Kuusi kuvaa kesästä

Hiphei! Bongasin Tuplasti Terapiaa -blogista niin vastustamattoman valokuvahaasteen, että nyt on ihan pakko kaivaa viimekesäiset räpsytelmät esiin...

Tehtävänä on valita kuusi näpsimäänsä kesäistä kuvaa ja kertoa, mikä niissä itseä viehättää.
Joten tässäpä näitä. Klikkaamalla kuvat saa isommaksi.

Vanhat virvelit
Tässä kuvassa on lapsuuteni kesien tunnelma! Nostalgiaa tihkuvan, rauhallisen kuvan lämpimät sävyt ja vanhojen esineiden patinoitunut karisma purevat ainakin minuun.

Puhalluskukka
Toinen kesäklassikko. Puhalluskukan valkeat haituvat korostuvat kauniisti tummanvihreää taustaa vasten.

Sama resepti kuin yllämainitussa, mitä nyt sävyt vähän heleämmät. Tästä tulevat mieleen juhannustaiat, nuoruushaaveet ja kaikenlainen huoleton & soma.

Mehiläinen, mies kepeä
Ken kuunaan on kuvannut mettiäistä, tietää sen olevan liukas lintu, juuri niin kuin Kalevala kertoo. Tätä kuvaa tuskin olisi syntynyt, jos eläisimme vielä filmikameran aikaa; tuskin olisin raskinut räpsiä niin monta yritelmää, että edes yhdessä kuvan päähenkilö on paikalla.


Mökkirannassa juhannusyönä

"Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa." Tähän kuvaan on kenties tallentunut jotakin samaa, mitä Frans Emil Sillanpää aikoinaan niin kauniisti kuvasi.


Puolukat
Tämä menee nyt ehkä jo syksyn puolelle... mutta vielä sentään näkyy taustalla vihreää :) Tässä kuvassa tykkään väreistä ja tarpeeksi tiukasta rajauksesta. (Sama aihe väljemmällä rajauksella ei näyttänyt yhtä hyvältä.)

Hiekkaiset kädet
Ja kerta kiellon päälle! Eli bonuskuvana muisto mukavasta päivästä rannalla. Tämä pääsi mukaan osin tunnesyistä, mutta kuvakin toki onnistuu huokumaan huolettoman kesäpäivän kiireetöntä suloa.

Summa summarum: huomaan, etten ole kuvaajana kovinkaan tekninen, vaan hyvän kuvan kriteerit koostuvat kohdallani ennenkaikkea tunnelmaseikoista.  Väliäkö hälläkään, jos horisontti on vähän vinossa tai sommittelu ei mene aivan oppikirjan mukaan, kunhan fiilis on kohillaan! :D

Haasteen heitän etiäppäin Rouva Myttyselle. Tässä vielä haasteen säännöt, niin kuin ne Tuplasti Terapiaa -blogissa kerrotaan:

Postaa kuusi kuvaa kesästä ja kerro, miksi juuri ne kuvat haluat julkaista.
Tarkoitus on kertoa mikä kuvissa itseä viehättää.
Jokainen on varmasti tyytyväinen johonkin otokseen.
Eli nyt surutta saa itseään kehua, pois turha vaatimattomuus!

Lähetä haaste eteenpäin yhdelle tai useammalle.
Halutessasi voit kommentoida linkin kera Tuplasti terapiaa blogiin, jossa listataan haasteeseen osallistuneet.

Lisänä haasteessa vielä yksi ekstra:
Ilmoita kommentoidessasi Tuplasti terapiaa- blogiin  saako kuvasi julkaista postauksessa,
(ilmoitetaan kenen kuva, tietysti)
johon kerätään yksi kuva jokaiselta osallistuneelta.

Mitä marraskuussa tarvitaan

Mitä marraskuussa todella tarvitaan,
ellei moraalia?
Mitä moraaliin tarvitaan, ellei korvia?
Mitä marraskuussa siis tarvitaan,
ellei korvia jotka kuulevat
ja kuuntelevat muutakin kuin myrskytuulta
ja synkkää valitusta.
Moraali marraskuussa on hullulle 
naurulle avoimet korvat!

                        ~Tommy Tabermann: Marraskuun moraali~


Kairajärven jäällä

Piti ihan varta vasten ottaa projektiksi kaivaa esiin tuo Tabermannin hieno runo, kun se jostain muistin hämäristä mieleeni kumpusi.

Marraskuuta harva kehuu lempikuukaudekseen. Useimmille se lieneekin lähinnä pakollinen paha, joka pitää lusia läpitte, ennen kuin pääsee todenteolla jouluvalojen laittoon. Myönnän, että olen itsekin malttamattomana manannut "parempien" (lue:lumisempien) kelien puutetta, mutta sitten taas muistan, että oikeastaanhan tämä mustan maan aika on omalla tavallaan aika hieno. Luonnossa kaikki käy verkkaiseksi, samoin ihmisen pienessä mielessä, eikä se ole ollenkaan niin paha juttu kuin tänä kiireisenä aikana turhan usein tuntuu. Välillä on hyvä mennä matalalentoa, kiiruhtaa vähän hitaammin ja pysähtyä huomaamaan, kuinka monta harmaan sävyä tässä näennäisen yksitoikkoisessa maisemassa oikein onkaan.


Aurinko laskee kauniiseen länteen
Luonto on viisas: se osaa käydä levolle, kun on sen aika. 

Pimeys sinänsä ei koskaan ole minua haitannut. En osaa pelätä pimeää, en ainakaan muualla kuin kaupungissa. Joka syksy tunnen suoranaista helpotusta, kun alativaloisan kesän jälkeen illat viimein hämärtyvät ja saapuu Oikea Yö. Viimeöistä tähtitaivasta katsellessa myös runosuoneni ilmoitteli itsestään pitkästä aikaa...


Ennen kuin Joulutähti syttyy
   on seistävä pitkään pimeässä
      jotta silmät tottuvat siihen
         ja alkaa nähdä 
              nuo vähäiset valot
      kuin kaukaisten jumalten silmäniskut
  niin kaukaisten, etteivät ne näytä 
juuri miltään.

Älä naura nyt, älä väheksy, 
äläkä pety:

ne ovat olleet matkalla 
miljardi vuotta,
    miljardi mustaa avaruuden vuotta
         osuakseen silmiimme juuri nyt,
     tänä hetkenä kun kaikki muu valo
on kuollut
lämmittääkseen palelevaa katsettamme
jotta tohtisimme, tahtoisimme elää
sydän edellä, silmät toivoa täynnä

    kunnes jonakin yönä

                       Joulutähti 

                                       syttyy

           

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Marrasmaa

Onpahan aikoihin eletty, kun eletään jo marraskuun toista puoliaikaa ja kaamoskin on enää vajaan parinkymmenen kukonaskelen päässä, mutta lunta ei näy eikä kuulu. Yleensä näillä raukoilla rajoilla on tähän aikaan vuodesta jo pulkkakelit, ja kyllähän ne ensilumet tänäkin vuonna käväisivät lapsia ilahduttamassa, mutta sitten tuli suojasää ja se niistä nietoksista.

Talven toista tulemista odotellessa uhmasimme päivänvalon lyhyyttä ja veimme vierailulle saapuneet sukulaiset katsomaan, miltä näyttää marraskuinen kaira. Ja hyvältähän se näytti, vallankin auringon laskiessa korpijärven taakse...

Iltarusko kairajärven yllä
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.

~Eeva-Liisa Manner: Niin vaihtuivat vuoden ajat~

Nainen puussa
Käly kiipesi puuhun. 

Erätulilla
Tuli räiskyi nuotiossa.

Kairan kulkija
Kaksi komiata: Äijä ja iltarusko. 


Taivaan tummuttua ja nuotion sammuttua siirryimme sisätiloihin eli erätuvan kaminan lämpöön, jossa nautimme elämäni hitaimmat pikakahvit ja puhuimme syntyjä syviä, niin kuin kairassa tapana on. Jospa sitä taas jaksaa viikon verran tuijottaa tietokoneen näyttöä, kun on saanut sydäntankin täyteen outoa taikaa, niin kuin tangossakin sattuvasti sanotaan! Vaan enpä kiusallakaan linkitä Lapin Tangoa tälläkertaa, vaan hieman ajankohtaan sopivamman soitannon.


Katsohan, lapseni, tunturikoivu selkänsä viimalle kääntää 
Auringon puolelta silmuja täynnä, kuolosta kevättä kasvattaa!
Vaikka on painona juurien päällä rakkaa, jäätä ja lunta 
Louhikon kätköistä elämän virrat aina ruokkivat lapsiaan 
Sieltä voi löytyä laulun kultaa kauas tuulien viedä. 

Pohjoisen tuulissa, lapseni, anna juurias paasien painaa. 
Sielusi pohjalta seulova virta voi kultahippuja kuljettaa. 
Pohjoisen lauluja, lapseni, laula, kylmän kukkia vaali! 
Huurretta tuikkivan tunturituulen sulle lauhaksi suostutan.
Pohjan loimujen tuolta puolen vielä, lapseni, laulan. 

~Kylmän kukkia, san. Leena Siirtola~


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Yksi on laki Lapissa

Yksi on laki Lapissa: pystypäisenä pysyä
tunnoin tulta välkkävämmin, silmin jäämeren-sinisin.

                                                ~Uuno Kailas ~ 


Eipäs mennytkään elämä aivan niin kuin pari vuotta sitten suunnittelimme. Oravanpyörä osoittautui jokseenkin samanlaiseksi täällä pohjoisessa kuin etelässäkin, ja ruuhkavuosien rutistuksessa muuttolintujen lähtöä & paluuta hädintuskin huomata jaksaa. Työvuorolistojen, wilma-viestien & imurinvarren pyhää kolminaisuutta kumarrellessa bloggaaminenkin jäi, ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Kun vielä samaan aikaan lähipiirissä yksi kuoli, toinen masentui ja kolmannen muistisairaus eteni, niin onpahan oltu polvillaan elämän edessä ja välillä melko mustissa vesissä kahlattu. 

Vasta ollessani niin lopussa, että itkeskelin uupumustani työpaikan komerossa, älysin nostaa kädet pystyyn. Tämän vuoden aikana olen harjoittanut radikaalia rehellisyyttä itseäni kohtaan ja siirtynyt vakityöstä karenssin kautta uuden, omaehtoisemman elämän rakennuspalikoiden ääreen. Hieman hirvittää, se on pakko myöntää. Mutta aina on notkosta noustu, jos on hutejakin hutkittu, ja tästä pitkästä notkosta noustuani uskon olevani vahvempi kuin vielä koskaan.  

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (ja ehkä jopa osin myös niistä johtuen?) se, mikä kaksi vuotta sitten vasta siinteli hulluimmissa haaveissamme, on nyt kasvanut konkreettisiksi suunnitelmiksi. Ja vaikka vasta ylämäessä ollaan, niin toivon versot vahvistuvat jokaisen pienenkin askelen myötä. Perheyritys ja muutto vielä pohjoisemmas ei ehkä ole se kaikkein helpoin tie halki elämän, mutta ehdottomasti innostavin ja sydämessä oikeimmalta tuntuva.Työtä se toki vaatii, ja aimo annoksen jääräpäistä optimismia tässä pessimistien luvatussa maassa. Onneksi meitä on kaksi samasta puusta veistettyä oman elämänsä sankaria; kun toisella usko horjuu, niin toinen valaa uskoa ja toivoa yhteiseen astiaan.

Fear kills more dreams than failure ever will.

 
Listatessani asioita, jotka antavat voimaa ja rohkeutta jatkaa tällä pelottavalla, mutta syvästi mielekkäällä polulla, tämän blogin pitäminen nousi kirkkaimpaan kärkeen. Olen aina ollut sanaseppo, joka jäsentää maailmaansa kirjoittamalla, ja huomaan tämän itseilmaisun tarpeen vain vahvistuneen vuosien myötä. Nuorempana pidin päiväkirjaa, mutta nyt olen kyllästynyt kätkemään elämääni ja ajatuksiani patjan alle piiloon. Jatkossa sitoudun kertomaan kuulumisiamme tämän nettimättään äärellä vähintään kerran viikossa (jos deadlineja ei olisi, en saisi ikinä mitään tehdyksi).

Toivon, että nämä mietteeni voimaannuttavat ja rohkaisevat myös Sinua, joka syystä tai toisesta näitä rivejä luet. Jos tahdot, niin jätä ihmeessä kommentti ja kerro, millaisia tuntemuksia tarinani herätti.


(Tähän loppuun samma på Lord Est, eli kuluneen parin vuoden fiilisbiisi, josta turhan kauan tunnistin itseni.)

Lord Est: Sä Teet