Ei piä hättäillä, vaan istua mättäillä! Tämän "nettimättään" tykönä kerromme, miten käy kun meidän perhe karistaa katupölyt polkuanturoistaan ja perustaa kotipesän joen ja tunturin väliin, piekanan pesästä kaakkoon. Kun on Muija ja Äijä ja kaukana kavala maailma, niin siitähän kalasoppa syntyy - jos Ahti ei pihtaa antejaan tai arki haittaa harrastustoimintaa. Ja kun soppaa vielä hämmentää kolme kullanmurua, lopputulos on silkkaa seikkailua. Saappaat näkee miten meijän käy.
Alkaneen vuoden ensimmäiset viikot kuuluvat elämäni raskaimpiin. Perustusten järkkyessä olen tarvinnut joka ikisen voimanpisaran, jotka vuosien varrella olen sieluuni saanut. Bloggaaminen on jäänyt, kuten kaikki muukin. Tulin vain kertomaan, että olen täällä vielä ja aion palata sorvin ääreen, kun taas kynnelle kykenen.
Yönseutuna sitten vyörähti itärajan yli koillisen kantilta jyrkkä kylmän rintama rutistamaan vaaramaiden eläjiä. Sinertävässä hämärässä leijui hentoa hilettä, puu paukahteli sälöille rinteiden metsissä ja taivaan kupura kohosi huikean korkeaksi. Asumusten harmaat savut seisoivat jäykkinä köysipatsaina kurottamassa pistävän kirkkaita tähtiä, ja Kätkävaaralla Pietu kantaa renttasi pihan poikki puusylyksen toisensa perään. - Tuoreitahan nämä vielä on, Iitamaria marmatti. - Varomatta jos puristaa niin lätäkkö on lattialla.
Simo Hämäläinen : Kätkäläinen ja musta koira. Gummerus 2011.
Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja musta koira
Joskus teinivuosina luin ja hyväksi havaitsin Simo Hämäläisen Kätkäläisen, joka monille lienee elokuvastakin tuttu. Itse en ole elokuvaa nähnyt enkä nuoruusvuosien jälkeen Kätkävaaran vanhan ketun äkkiväärään seuraan palannut - ennen kuin nyt.
Enpä tiennytkään, että alkuperäisen Kätkäläisen jälkeen Pietari Aholaisen tarina on saanut jatkoa peräti viiden kirjan verran. Kätkäläinen ja musta koira on niistä tuorein tapaus, ja poimin sen hetken mielijohteena kirjastoautosta, kun kaipasin jotain sopivan letkeää luettavaa arkihuolten vastapainoksi. Odotukseni täyttyivätkin: Kätkän ja vaimonsa Iitamarian edesottamukset viihdyttivät juuri kuten arvata saatoin.
Mutta kepeyden rinnalla kirjaa kuljettavat myös vakavat teemat: vanheneminen, masennus ja vanhustenhoidon ongelmat. Sote-uudistusten keskellä kirjan sanoma herättää hyvinkin ajankohtaisia ajatuksia vanhustenhoidon tulevaisuudesta. Naapurin höperöityessä joutuu Kätkäkin pohtimaan vaikeita ja surullisia asioita.
- Semmosta se on näillä vuosilla, hän sanoi. -Mualima kutistuu niin jotta kohta ei oo jälellä kun oma mökki ja vuaranlaki siinä ympärillä, siellä käpsehittään minkä jaksettaan. Tuttavat immeiset muuttaa multiin, kohta ei tunne ennää kettään, pyhä ja arki on vuan sitä sammoo ja uutta ei oo muuta kun jotta uuteen kohtaan koskoo. Joskus tulloo ajatelleeksi, jotta onkohan se sittenkään ihan viisasta ellee näinkään vanhaksi. Kohta ei uskalla lehtee avata, kun kuitennii taas räksytettään, jotta myö vanhat raakit joutavina rellestettään, lihotaan mahottomasti ties millä rahalla, säretään urakalla luita ja rikotaan uhallaan niveliä, jotta mahottoman kalliita varaosia on tungettava tilalle, ja jos myö ei muuta ilikeyttä keksitä, niin ainahin höperöijytään niin muistamattomiksi, jotta yötä myöten olisi jonkun vahittava, joka päivä vaihettava vaipat ja kerran viikossa metästettävä koirien kanssa.
Huipuunsa viritettyä draaman kaarta ei tästä kirjasta löydä - eikä tarvitsekaan. Itse nautiskelin kirjan tapauksesta toiseen soljuvasta kiireettömästä kerronnasta kuin vuosikertaviinistä. Suosittelen Kätkäläistä kirjan takakantta siteeraten niille, jotka eivät ujostele maistaa maailman soppaa sellaisenaan, mutta joille kiverä huumori on kumminkin sen mieleisintä maustetta.
