Yksi on laki Lapissa

Yksi on laki Lapissa: pystypäisenä pysyä
tunnoin tulta välkkävämmin, silmin jäämeren-sinisin.

                                                ~Uuno Kailas ~ 


Eipäs mennytkään elämä aivan niin kuin pari vuotta sitten suunnittelimme. Oravanpyörä osoittautui jokseenkin samanlaiseksi täällä pohjoisessa kuin etelässäkin, ja ruuhkavuosien rutistuksessa muuttolintujen lähtöä & paluuta hädintuskin huomata jaksaa. Työvuorolistojen, wilma-viestien & imurinvarren pyhää kolminaisuutta kumarrellessa bloggaaminenkin jäi, ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Kun vielä samaan aikaan lähipiirissä yksi kuoli, toinen masentui ja kolmannen muistisairaus eteni, niin onpahan oltu polvillaan elämän edessä ja välillä melko mustissa vesissä kahlattu. 

Vasta ollessani niin lopussa, että itkeskelin uupumustani työpaikan komerossa, älysin nostaa kädet pystyyn. Tämän vuoden aikana olen harjoittanut radikaalia rehellisyyttä itseäni kohtaan ja siirtynyt vakityöstä karenssin kautta uuden, omaehtoisemman elämän rakennuspalikoiden ääreen. Hieman hirvittää, se on pakko myöntää. Mutta aina on notkosta noustu, jos on hutejakin hutkittu, ja tästä pitkästä notkosta noustuani uskon olevani vahvempi kuin vielä koskaan.  

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (ja ehkä jopa osin myös niistä johtuen?) se, mikä kaksi vuotta sitten vasta siinteli hulluimmissa haaveissamme, on nyt kasvanut konkreettisiksi suunnitelmiksi. Ja vaikka vasta ylämäessä ollaan, niin toivon versot vahvistuvat jokaisen pienenkin askelen myötä. Perheyritys ja muutto vielä pohjoisemmas ei ehkä ole se kaikkein helpoin tie halki elämän, mutta ehdottomasti innostavin ja sydämessä oikeimmalta tuntuva.Työtä se toki vaatii, ja aimo annoksen jääräpäistä optimismia tässä pessimistien luvatussa maassa. Onneksi meitä on kaksi samasta puusta veistettyä oman elämänsä sankaria; kun toisella usko horjuu, niin toinen valaa uskoa ja toivoa yhteiseen astiaan.

 

Listatessani asioita, jotka antavat voimaa ja rohkeutta jatkaa tällä pelottavalla, mutta syvästi mielekkäällä polulla, tämän blogin pitäminen nousi kirkkaimpaan kärkeen. Olen aina ollut sanaseppo, joka jäsentää maailmaansa kirjoittamalla, ja huomaan tämän itseilmaisun tarpeen vain vahvistuneen vuosien myötä. Nuorempana pidin päiväkirjaa, mutta nyt olen kyllästynyt kätkemään elämääni ja ajatuksiani patjan alle piiloon. Jatkossa sitoudun kertomaan kuulumisiamme tämän nettimättään äärellä vähintään kerran viikossa (jos deadlineja ei olisi, en saisi ikinä mitään tehdyksi).

Toivon, että nämä mietteeni voimaannuttavat ja rohkaisevat myös Sinua, joka syystä tai toisesta näitä rivejä luet. Jos tahdot, niin jätä ihmeessä kommentti ja kerro, millaisia tuntemuksia tarinani herätti.

(Tähän loppuun samma på Lord Est, eli kuluneen parin vuoden fiilisbiisi, josta turhan kauan tunnistin itseni.)

Lord Est: Sä Teet